NOUVELLES

Moi! Onpas outoa olla taas täällä.

Edellisen kerran tosiaan postasin viime elokuussa, ja päätin ihan tarkoituksella vetäytä näistä blogihommista pois. Pidemmän päälle bloggaaminen ei oo mun juttu, oon liian laiska valokuvaamaan mitään, eikä mun elämässä oikeestaan tapahdu hirveesti mitään bloggaamisen arvosta. Toivottavasti siellä on kuitenkin joku tätä vielä lukemassa!

Rotaryissa sanotaan, että vaihtovuosi kestää oikeestaan kolme vuotta. Vuosi ennen lähtöä, milloin järjestellään kaikki valmiiksi tulevaa seikkailua varten ja jännitetään hirveesti. Toinen vuosi on se varsinainen vuosi ulkomailla, ja kolmas vuosi menee edellisestä vuodesta toipuessa ja takaisin sopeutuessa. Tähän kolmanteen vuoteen on omalla kohdallani mahtunu paljon vähemmän rotaryja kun mitä haluaisin ehkä ees myöntää..

Syksyllä olin aktiivisesti mukana rotex-toiminnassa ja kävin esitelmöimässä Heinolassa mun vaihtovuodesta, kerran rotaryille ja kerran paikallisessa lukiossa. Järkättiin yhdessä muitten tän piirin rotexien kanssa pikkujoulut vaihtareille ja kävin joskus loka-marraskuussa rotexien mökkiviikonlopussa. Mutta siihen tää homma onkin vähän jääny.. Hups.

Rotexien sijaan oon mm. saanu tosi paljon uusia ystäviä ja kavereita lukiosta, murtanu käteni karatessa, saanu ajokortin, valmistunu koripallovalmentajaks, järjestäny potkiaiset mun Abi-kavereille, tanssinu wanhat ja juhlinu asiaankuuluvat jatkot päälle, käyny lukioo ja saanu mun arvosanat ihan uskomattomaan nousuun (vaihtovuoden jälkeen tapahtuva notkahdus on siis vain urbaani legenda hähää), saanu kummitytön, hyvästelly (taas) kasan vaihtareita, kirjottanu lyhyen ranskan yo-kokeen, lasketellu Alpeilla Tahkolla, nähny revontulia ja vaan nauttinu elämästä. On ollu ihanaa huomata, että vaikka paluu takasin Ranskasta Suomeen pelotti ihan hirveesti, kaikki on menny paremmin kuin hyvin.

Mutta nää asiat ei ollu se pointti miks mä tänne taas palasin. Tänään tuli tosiaan kevään YO-tulokset, ja voin ylpeenä ilmottaa kirjoittaneeni Laudaturin (289/299 pistettä) lyhyestä ranskasta. Tähän väliin on hyvä muistuttaa, että ykköselle mennessäni osasin tasan kertoa että moi mun nimi on Aino. Ranskaan mennessä osasin vähän alkeita, mutta mistään sujuvasta kielitaidosta oli turha edes puhua. Oon superylpee tosta arvosanasta siis, ja tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Toinen asia mitä halusin tulla kertomaan, oli se, että meikämandariini olisi suuntaamassa takaisin Thionvilleen ensi kesänä!! Päivälaskurin mukaan tasan 56.n päivän päästä 13.heinäkuuta mä hyppään koneeseen, joka vie mut Frankfurtin kautta Luxemburgiin, josta mun viimeinen hostperhe tulee hakemaan mut kotiin. Ihan vuotta en ehi tälllä kertaa Thionvillessä viettämään, mutta kolme viikkoa riittää ihan hyvin (toivottavasti!). Mitään älyttömiä suunnitelmia en oo vielä tehny, paitsi tietysti kavereiden ja hostperheiden näkemistä. Haluisin myös nähdä Tour de Francen, mikäli ne tällä kertaa kulkisi jostain Thionvillen läheltä. Belgiassa olis kanssa kiva käydä, mutta katellaan niitä suunnitelmia sitten aikanaan!

Että sellasia uutisia mun elämään. Yhteydenpito Ranskaan ei oo missään vaiheessa katkennu, ja kieliaitoa yritän pitää yllä kuuntelemalla ranskankielistä musaa ja juttelemalla noitten ranskisten kanssa. Sitä perhanan Frozenia oon kans kattonu ranskaks varmaan muutaman kymmenen kertaa jo.. :D


Hyvää loppukevättä vaan kaikille, vielä viimenen puristus meillä ei-valmistuvilla ja sit alkaa loma! Ja onnittelut vielä kaikille tänään tuloksensa saaneille :*

Bisous
Aino

---


BONJOUUUUR!!! C'est moi. Oui, ca fait déjà presque un an que je n'ai rien écrit, mais bon. Ma vie n'est pas si interessante que ca mdr. Et en plus j'ai trop la flemme de prendre des photos alors.. 

Depuis mon dérnier post j'ai eu mon permis, j'ai cassé ma main au karaté, j'ai dancé le "wanhat" (le bal des anciens), passé mon bac de francais, fait du ski dans les Alpes  à Kuopio, vu les Auroreas Boreales etc.. on dirait que j'ai profité de ma vie ici en Finlande. 

Mais c'était pas ca que j'ai voulu écrire aujourd'hui. En faite, aujourd'hui on a enfin eu les resultats finales pour le bac de francais. Bref j'ai eu 289 sur 299, ca veut dire que j'ai eu la note L, qui est la meilleure note qu'on puisse avoir. Si vous vous souvenez comment j'ai mal parlé quand je suis arrivée à Thionville en août l'année dérniere... Oui, je suis super fiére de moi. 

L'autre nouvelle c'est aue dans 56 jours je reviendra à Thion!! Le 13 juillet je prendra l'avion de Helsinki à Luxembourg. Vous pouvez même pas imaginer à quelle point j'ai hâte de revenir.. J'ai encore rien specielle prevu, je veux juste passer du temps avec mes familles d'accueillis et mes amis... Et si c'est possible, j'aimerais trop aller à Bruxelles. Mais on verra bien! 

Courage pour le dernier mois de cours, dans un bientôt on sera tous en vacances! (mais ici en Finlande on commence des vacances d'été déjà le 30 mai... hihi)

Gros bisous :*
Aino

IL Y A TROIS SEMAINES

Torstaina 17. heinäkuuta heräsin aamulla 9 aikaan, heitin jotkut vaatteet vaan päälle, arskat silmille ja lähdin hakemaan kroisantteja meille aamupalaks. Saavuin kotiin, kävin suihkussa, muuntauduin takasin ihmisen näköseks ja menin avaamaan oven Olivialle, joka tuli meille aamupalalle. Siinä mun veli Hugo heräili meidän seuraks kanssa ja vedettiin kroissanttia naamatauluun. Annoin Olivialle avaimenperän mitä olin hautonu jo kauan aikaa, ja aloin vääntämään Quiche Lorrainea meille päivälliseks. Olivian piti sit siinä yhdentoista pintaan lähteä, halattin ja sanottiin heipat ja meikäläinen jatkoi piiraitten valmistamista.

Puol 12 aikaan mun toinen hostiskä Bernard tuli kylään ja heti hänen perässään mun ensimmäinen hostäiti Marie-Paule paukkas sisään Sarahin kanssa, joka tuli just viisaudenhampaitten poistosta, raukka näytti iha hamsterilta. Sarah ojensi mulle pinssinsä ja käyntikorttinsa ja sitte tulikin jo hyvästien aika. Itkuhan siinä tuli, mutta nopee se meni ohitse ja pääsin takasin ruoan laittoon ja työntämään piiraat uuniin.

Puoli 1 mun hostäiti tulee kotiin ja samaan aikaan mä otan piiraat ulos uunista. Vihreetä salaattia ja roseviiniä kyytipojaks, me juodaan kokonainen pullo kahdestaan mun hostäidin kanssa. Jutellaan vaikka mistä, Hugon tulevasta vuodesta Zimbabwessa, mun lähtemisestä ja takaisin tulemisesta ensi kesänä, kesäsuunnitelmista ja täysi-ikäisyydestä joka kolkutteli ovella. Piiras oli tosi hyvää, söin ite varmaan puolikkaan kun tiesin etten sais moneen tuntiin mitään ruokaa. Jälkkäriks mun hostäiti oli hakenu kaupasta juustokakkua ja sitä sitten vuorostaan.

Varttia vaille kolme me havadutaan, että alle puolen tunnin päästä pitäis olla tien päällä. Vaihan vaatteet ja kannan Hugon avustuksella matkalaukut alakertaan, juoksen takasin ylös ja haen mun bleiserin. Hostäiti siellä alakerrassa jo pyyhkii silmäkulmiaan kun mä pistän viimeisen tekstiviestin mun ranskanumerosta ja annan sitten simkortin hänelle. Siirrytään koko konkkaronkka talon eteen ottamaan viimeiset lähtökuvat, päivitän vielä nopeesti facebookin talon ulkopuolelle ylettyvällä wi-fillä ja hyppään Bernardin KUUMAAN autoon. Suunta kohti Luxembourgia ja lentokenttää.

Niinkuin mun saapuessa, tälläkin kertaan moottoritie oli tukossa ja jouduttiin ajamaan pikkuteitä pitkin lentokentälle. Reilun puolen tunnin matkan jälkeen saavutaan kentälle, isken bleiserin päälle ja vedetään Hugon kanssa mun laukut sisälle. Siellä mun kolmas hostisä jo ootteleekin, käyn hoitamassa check in:in ja jäädään oottelemaan mun tutoria siihen (joka ei kyllä ikinä ehtinyt saapumaan paikalle). Annoin mun pienet läksiäislahjat, ja viisi minuuttia ennen boardingin alkua joudun viimein sanomaan vikat hyvästit. Hostäitin kanssa itketään meikkimme poskille, halaan jokaista mun perheenjäsentä ja lupaan tulla takasin ja niin mä marssin turvatarkastuksen kautta pois. Vielä tarkastuksessa henkilökunta kyselee mun vuodesta ja kehuu mun takkia, läpäistyäni sen vilkutan vielä viimeistä kertaa mun rakkaille perheenjäsenille ja astun nurkan taakse. Ja alan itkemään ihan hervottomasti.

Lennot meni hyvin, Kööppenhaminassa mulla oli kaksikymmentä minuuttia aikaa ehtiä kentän toisesta päästä toiseen ja niin mä juoksin mun kilisevän bleiserin kanssa pitkin lentokenttää ja keräsin katseita. Aasialaiset mummot tulivat luvatta hiplaamaan mun takkia ja ranskalaiset lapset nauroivat juustorasialle mikä mun selässä roikku. Kummankin lennon ajan luin matkalukemistani Nos etoiles contraires eli tähtiin kirjoitettua virhettä ja kuuntelin ranskalaista musiikkia.

Helsinkiin vihdoin saavuttuani lähetin nopeasti perheille viestit facebookin ja tekstiviestien kautta ja lähdin etsimään matkalaukkuani, jota ei sitten ikinä tullutkaan. Ilmoitin laukun hukkuneeksi ja astuin sermin toiselle puolelle.

Siellä oli mun pikkusisko ja -veli isin kanssa mua odottamasa kera "Nemoa etsimässä" kyltin. Siitä ajettiin kotia ja tänne saavuttiin kolmen aikaan aamuyöllä. Herätin koiran joka oli mulle vihainen, äitin ja mun kaksi muuta pikkusisarusta. Juteltiin vähän aikaa ja mentiin sitten nukkumaan. Ja niin mä olin takaisin täällä.

Viimeisen kolmen viikon aikana on sitten ehtiny tapahtua. Oon nähny mun kavereita ja viettäny pienimuotoisia tupareita. Kulkenu kylällä ja kaupungissa ihan turistina ja mökkeilly. Ostanu koulukirjat ensi vuotta varten (joka alkaa muuten huomenna...), ja käyny Kuopiossa moikkaamassa Thomasia. 18 vuotta tuli täyteen viime sunnuntaina ja näinollen Jyväskylän yöelämäänkin on tullu tutustuttua. Ennen kaikkea oon rauhassa lomaillu ja totutellu yli kulttuurishokista siihen malliin, että oon huomenna valmis palaamaan koulutyöhön.

Mun vaihtovuosi oli aivan mieletön kokemus ja lähtisin vaikka saman tien uudestaan jos vaan annettaisi mahdollisuus. Ehdottomasti paras vuosi tänastisesta elämästäni, en kadu sekunttiakaan sitä että lähdin. Ikävä Ranskaa ja Thionvilleä ja ihmisiä sielä on jo nyt aika kova, mutta ensi kesänä mä menen sinne takaisin.

Blogi varmaan jää nyt tähän, käyn kuitenkin aina välillä tsekkailemassa kommentit eli niitä saa edelleen jättää. Instagramissa ainojuu -nimellä löytyy tästäkin eteenpäin.

Kovasti tsemiä kaikille niille jotka nyt ovat lähdössä/ovat jo lähteneet omalle vuodelleen. Älkää pelätkö, siitä tulee teidän elämänne paras vuosi vaikka oliskin vaikeeta. Ja kaikille niille ketä haaveilee maailmalle lähdöstä mä haluun sanoo yhden asian: lähtekää nyt. Sieltä pääsee aina takaisin mutta menetettyä mahdollisuutta ei saa enää koskaan takaisin.

Au revoir, gros bisous

Aino 

TON COEUR A EU DES NOUVELLES COULEURS

Terve taas! Jostain syystä en saanu viime yönä hirveen hyvin nukuttua ja heräsinkin jo 8 aikaan aamulla. Tästä suunniteltua aikasemmasta herätyksestä johtuen (normistihan heräilen siinä 11 pintaan..) pääsin postaamaan jotain pientä teille. Yritän vielä yhden postauksen kirjoittaa huomiselle ja sen jälkeen joskus vikoja kuulumisia Suomesta. Tarkotuksena ei oo ainakaan nyt jatkaa blogin kirjottamista sitten Suomessa enää, en usko että mun elämä siellä ketään niin paljoo kiinnostaa :D 

Viime perjantai-iltana pidettiin mun vika illallinen kaikkien mun hostperheitten + tutorin kanssa, ja rakas veljeni Thomas alko sitten vihjailemaan, että karjalanpiirakoita olis kiva syödä. Eihän siinä, iskin kaulimen Thomasin kauniiseen käteen ja käskin hommiin. Jos piirakat ei ulkonäöllisesti ehkä silmiä hivellyt, oli ne ainakin makunsa puolesta ihan napakymppi!

Edellisenä viikonloppuna pystytetty teltta sai taas käyttöä, illaksi oli luvattu rankkasateita ja tällä kertaa säätiedotus piti paikkansa, vettä tuli nimittäin kuin saavista kaatamalla.. 

> Tutor Marc, 2. hostisä Bernard ja 2. hostäiti Ann-Marie sekä Marcin vaimo Anne 

Yhdellä Thionvillen rotaryclubeista (ei omallani) oli saman viikonlopun aikana käynnissä yhteisprojekti parin muun Euroopan klubin kanssa. Ihan täysin kartalla en hommasta oo, mutta ilmeisesti rotaryt olivat valinneet eri Euroopan maista 50 nuorta, joiden kanssa he kiersivät EU-maita. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meille piti tulla erään suomalaisen tytön täksi viikonlopuksi, mutta hän ei ikinä vastannut sähköposteihin eikä näinollen päässyt paikalle (jos nyt luet siellä näytön toisella puolella niin HAHA et tiedä mitä missasit), mutta sensijaan mun toiseen perheeseen majoittui viikonlopun ajaksi kaksi poikaa, toinen Ruotsista ja toinen Liettuasta. Ja koska meillä sattui olemaan mun illallinen samaan aikaan kun poikia piti hakea ravintolasta majoittumiskoteihin, tulivat he poikkeamaan mun pippaloissa. Ihan innoissani yritin jopa alottaa ruotsiks keskustelua toisen pojista kanssa, mutta tää yritys sitten päätty siihen kun kyseinen herrasmies alkoi nauraa vedet silmissä mun taidoille :D Osa illasta menikin sitten näiden kahden sinipaitaisen kanssa jutellessa, kumpikaan kun ei puhunut sanaakaan ranskaa eikä mun hostit oo tunnettuja englannintaidoistaan.. :D

Jossain vaiheessa ihan yllättäen mun hostäiti tuli telttaan laulaen ja kantaen kakkua. Kakun oli leiponut Thomasin serkku, ja olin ihan vain kakun nähdessäni jo tosi otettu ja yllättyny. Mutta sitten kun leikattiin tuo alareuna irti niin kyllä loksahti meikäläisellä leuka lattiaan ja saattoi sieltä suusta päästä putain. Kakun ideahan oli siinä, että ulospäin mä olen ja tulen aina olemaan suomalainen tyttö, mutta että sisältäpäin mun sydän on saanu uudet värit.. ❤

Sain mä kakun lisäksi parit läksiäislahjat. Pieni kirja on täynnä Lorrainen alueen reseptejä, iso musta "raamattu" on omistettu ranskalaisille leivonnaisille, ja tämän kirjan tosi moni singeerasi. Säästöpossu onkin sitä varten että pääsen ens kesänä takaisin, pari euroa tuolta sisältä jo löytyykin! :D

Kaiken kaikkiaan ilta oli tosi mukava, mulla ainakin oli hauskaa. Hyvästit jouduin jättämään mun toiselle perheelle joka lähtee tänään Japaniin moikkaamaan mun hostveljen Charlesin tuttuja. About puoli kahden aikaan vieraat lähtivät koteihinsa ja me mentiin nukkumaan. Kolmen aikaan aamuyöstä tuli Thomas kuitenkin koputtamaan mun ovea ja ilmoittamaan, että nyt mennään yöuinnille ja niinhän me mentiin! Bikinit päälle ja altaaseen ja sen jälkeen vielä trampoliinille pomppimaan, mistä näitä hulluja ideoita oikeen tulee..

Maanantaina 14. heinäkuuta juhlistettiinkin sitten Ranskan kansallisuuspäivää. Päivän mittaan se ei täällä näkynyt mitenkään ihmeellisesti, mitä nyt aamulla katsottiin telkkarista Champs-Élyséellä kulkevaa paraatia. En tiedä mutta veikkaan että jossain keskemmällä Ranskaa tää kansallisuuspäivä olis ollu isompikin juttu, täällä se ei oikeen siltä tuntunu kun reippaasti yli puolet väestöstä oli töissä tai shoppailemassa Saksan- tai Luxembourgin puolella. Sitä tää rajalla asuminen teettää...

Illalla lähdettiin kuitenkin hostvanhempien kanssa kattomaan ilotulituksia Tervilleen järven rannalle. Thionvillen omat ilotulitukset oli jo 12. päivä futiksen mm-kisojen takia ja ite missasin ne ihan täysin kaverin synttäreitten takia. Mentiin siis Tervilleen joka on tälläinen pienempi kunta ihan Thionvillen välittömässä läheisyydessä ja jossa ite tällä hetkellä tosiaan asustelen. Paikan päällä oli vaikka mitä kojua, sai ostaa piirasta, makkaraa, kaljaa ja karkkia ja lavalla esiintyi jokin paikallinen bändi. Ihan hyvin ihmiset oli mukana keikalla, tanssijalka tais vipattaa monellakin!

Suzannekin tuli paikalle pikkuveljensä kanssa! 

Ja olihan ne ilotulitukset ihan mielettömät. Kuvailun sijasta tyydyin ihan vaan katselemaan ja oli kyllä sen arvoista. Musiikki soi ja valot välkky, mulla meni ihan kylmät väreet selkäpiitä pitkin! Erikoismaininnan saa Adelen Skyfall-biisin tahtiin ajoitettu kultaisten ilotulituksien show, josta sai ihan oikeesti fiiliksen että sky fall, taivas tippuu. Hommahan tietty päättyi sitten Marseilles:in tahtiin sinisten, valkoistenja punaisten ilotulitusten mukaan. Oli kyllä ehdottomasti yks vaihtovuoteni parhaista päätöksistä jäädä tänne vielä kokemaan tää juhla.

Ja niin, huomenna olis paluu takasin Suomeen. Valtavan lavan täynnä roinaa ja viiniä lähetin kotiin (eilen sitä vihdoin tultiin hakemaan!), matkalaukkuja oon pakannu ja oonkin melkein valmis jo ja hostperheitten ja tutorin läksiäislahjat on kiitoskortteja vaille valmiit. Iltapäivällä mennään sulkemaan mun ranskan pankkitili ja sen jälkeen suuntaan vielä keskustaan kavereitten kaa viimeistä kertaa.

Pari kuukautta sittenhän mä melkein panikoin Suomeen paluuta, mutta nyt on oikeestaan ihan hyvät fiilikset. Suurin osa vaihtarikavereista on kuitenkin jo lähteny ja Thomaskin lähti maanantaina takasin Kuopioon, että kyllä se on munkin aika tulla kotiin. Ikävä tätä elämää ja näitä ihmisiä ja hetkiä täällä kuitenkin tulee ihan hirveesti, ja yks päivä mä vielä palaan tänne takaisin, se on varma.

UNE FÊTE ÉTERNELLE

Kukkuu! Täällä taas pikapäivitystä iskemään. Sadepäivää ollaan täällä pidelty (tottakai mun vikalla kokonaisella viikolla on kaatosadetta luvattu joka ikinen päivä...) ja leffoja kateltu. Ostin La Reine des Neiges- nimisen leffan (paremmin tunnettu nimellä Frozen) ja oon sitä tuijottanu silmät ristissä koko päivän, miks en oo aikasemmin sitä nähny ??

No kuiteski, mennään asiaan. Viime keskiviikkona lähin kaupunkiin Julien kanssa. Keskustaan oli pystytetty isot markkinakojut ja ihmisiä ja roinaa oli ihan joka puolella! Ite en tosin ostanu ku yhet puhelimen kuoret ja jäätelöä, ja sitten me mentiinkin jo puistoon istuskelemaan.

Tän kollaasin tein vähän tyhmästi keskiviikon ja perjantain kuvilla jättäen torstain tyysti välistä, mutta selitetään näistä kahdesta päivästä nyt vielä. Keskiviikoiltana menin karateen jonka tällä kertaa veti itse Gilbert Gruss. Tunnin jälkeen olimme kaikki rivissä Grussin edessä, kun hänen vaimonsa (joka toimii seuran sihteerinä) tuli sisään saliin shamppanjapullon kanssa. Koko jengi alkoi taputtamaan mulle, kun Gruss vaimoineen kiitti tästä vuodesta ja sano että he tulevat mua ikävöimään. Sain shamppanjapullon ja yhteiskuvan sensein kanssa ja parit hyvästit piti muutamalle kaverille jo tossa välissä jättää. 

Torstaista kerron alempana mutta perjantai-iltana lähdettiin Suzannen kanssa keskustaan katsomaan futispeliä Ranska-Saksa. Me oltiin ensin mosellen rannassa, mutta nähtiin pian twitteristä kaikkien kavereitten menevän läheiseen puistoon ja niin me juostiin sinne pelin jo alkaessa. Nopeesti löydettiinkin meidän kaverit ja istuttiin heidän seuraan sitte. Paikanpäälle oli viritetty valtava screeni ja ihmisiä oli ihan hirveesti paikalla sini-valko-punasiin sonnustautuneita. Meteli oli korvia huumaava, harmi vaan että Ranska nyt sit hävis tän pelin :( Pelin jälkeen otin bussin kotia, laittauduin nopeesti ja lähdin viimeistä kertaa tyttöjen kanssa viihteelle. Kyseessä oli eka viikonloppu ranskalaisen BAC:in eli ylioppilaskokeen jälkeen ja porukkaa oli paikalla aivan älyttömästi.. Mutta oli tosi tosi kiva ilta!

Torstaina tosiaan pidettiin yllätysläksiäiset Niklakselle! Enemmänkin kuvia otettiin, mutta nää on ainoot jotka sain käsiini tähän mennessä. Juhlat oli Niklaksen paikallisen parhaan kaverin Marien järjestämät, meitä oli about 10 henkee ja minä ainoana edustin vaihtareita. Iltapäivästä vielä tekstailin Niklaksen kanssa, kerroin sille makaavani uima-altaan reunalla kun todellisuudessa stressasin Thionvillen juna-asemalla myöhässä olevia junia. Marie tuli mua keskustasta hakemaan ja niin me lähdettiin niiden kesämökille (josta tuli muuten vahvasti Suomi-fiilis) muiden Marien ja Niklasin kavereitten kanssa. Paikalle päästyämme koottiin teltat ja pistettiin ruoat valmiiksi ja sitten piilouduttiinkin jo mökkiin Niklasia oottamaan. Ja sieltähän vihdoin viimein herra saapui hostvanhempiensa kanssa, osasi kuulemma jotain odottaa muttei olis ikinä uskonu mun olevan paikan päällä kanssa :D Vietettiin tosi kiva ilta ja seuraavana aamuna olikin vähän haikeeta sanoo heipat Niklakselle, josta on viimeisten kymmenen kuukauden aikana tullut yks mun parhaista kavereista. Tällä hetkellä kun tätä kirjotan herra on matkalla Amsterdamista Detroitiin ja ootan vaan viestiä ja tietoa siitä, että hän on päässy perille hengissä ja hyvinvoivana. 

Lauantaina tyttöjenillan jälkeen heräilin puolen päivän aikoihin ja riensin auttamaan hosteja ulkoteltan pystyttämisessä. Meillä oli Hugon läksiäisjuhlat, ja koska illaks (ja oikeastaan koko päiväks) oli luvattu sadetta, meidän piti löytää joku ratkasu, kaikki päälle 40 vierasta kun ei ois mitenkään mahtunu sisälle taloon. Aamupäivä menikin teltan pystyttämisessä, iltapäivällä vedin kevyet kolmen tunnin tirsat ja sitten olikin jo juhlan aika!

Läksiäiskakku joka oli Hugon serkun leipoma.. Puolet täytteestä suklaata ja banaania ja toinen puoli mascarpone-juustoa ja mangoa <3 

En muista oonko ennen kertonutkaan, mutta edelleenkään kolmen kuukauden jälkeen mun hostsuku ei oo kykeneväinen lausumaan mun nimeä, ja niin oon saanut mitä erikoisempia lempinimiä. Välillä mua kutsutaan Unoksi korttipelin mukaan ja välillä joku sukulainen kajauttaa kuuluville vaan litanian eri vokaaleita mua kutsuakseen. Kaikista lempparein (ja eniten käytetty) on ehdottomasti hostiskän veljen keksimä nimi Nemo. Ja niin, muutaman oluttuopin ja viinilasillisen jälkeen mun hostiskä ja -setä saivat hyvän idean mun lempinimeen liittyen ja lopputuloksen voittekin nähdä tosta videolta. Olin parhaillani kommentoimassa kaunista (sarkasmi) kuvaa jonka mun hostiskä oli pistäny musta facebookkiin kun setä tuli vetämään kännykän pois kädestä ja mitäs sitten kävikään..

>Hostäiti Laurence, hostisän sisko aviomiehensä kanssa ja Uno eli allekirjoittanut

Nemon uintireissun jälkeen altaaseen heitettiin vielä Hugo ja sen jälkeen ihmiset alkoivat pikkuhiljaa tekemään lähtöä (eihän kello ollut kuin 3 aamuyöllä..). Siivottiin vielä suurimmat sotkut ja laitettiin tavarat paikoilleen ja mentiin itekkin nukkumaan. Meidät oli sunnuntaina nimittäin kutsuttu koko perheellä hostiskän siskon luokse juhlimaan heidän isäänsä. Kyseinen monsieur oli nimittäin päihittänyt syövän ja laihduttanut 30 kiloa, pitäähän sitä kunnon grillijuhlalla kunnioittaa!
Koko päivä menikin sitten sujuvasti ruokapöydässä istuen, mitä nyt välissä vedettiin parin tunnin tirsat koko perheen voimin puutarhassa hedelmäpuiden alla. Sateeseen me sieltä herättiin, juotiin vielä aperitiivit ja lähdettiin kotiin katsomaan leffaa.

Ja tässä vielä virallinen perhepotreetti. Thomas, Léa, Hugo, hostvanhemmat Laurence ja Daniel ja minä.

Eilen nukuinkin vaihteeksi pommiin ja missasin bussini, ja jouduin siten kävelemään Thionvillen isompaan ostoskeskukseen. Ja pistin hei hameen päälle arkipäivänä!! Kävin hommaamassa vähän tuliaisia kotiin, piipahdin nopeasti kotona tyhjentämässä laukkuni ja suuntasin takasin keskustaan Olivian ja Nurian kanssa pitkästä aikaa. Pyörittiin vähän aikaa alennusmyynneissä (joista en ite löytäny mitään ei hätää äiti!) ja sitten jäinkin Nurian kanssa kahdestaan vielä kaupunkiin. Ikävä kyllä tällä kertaa oli hyvästien aika, Nurian vanhemmat tulevat huomenna Ranskaan ja sen jälkeen tuo tyttö reissaa niin paljon, ettei meillä oo enää mitään mahdollisuutta nähdä ennen kuin mä lähden takaisin Suomeen. Itkuhan siinä tuli, instagramissa mua seuraavat lukivatkin jo miten tärkeeks hän mulle tän vuoden aikana muodostui. Mutta vielä joka päivä me nähdään!

Eilen illalla oli myös viimeinen karatekerta. Fiilikset oli tosi haikeet jo dojolle suunnistaessa, ja kun Gruss sitten treenin lopuksi pisti meidät kaikki riviin ja toivotti mulle hyvää kotimatkaa, aloin itkemään jo toista kertaa päivän aikana. Tervettullut oon kuulemma aina, ja tavoitteena oliskin nyt mennä käymään tuolla ens kesänä uuden värisen vyön kanssa. 

Tänään oon vaan pakkaillu tavaroitani kasaan Suomeen paluuta varten ja kohta lähetään hostäidin kanssa hommaamaan viiniä pakettien jatkoksi (vielä pitäis keksiä miten saisin juustoa roudattua..). J-9 Finlande 

Ps. onko siellä enää ketään lukemassa, en oo pitkään pitkään aikaan saanut yhtäkään kommenttia!